Ville

Asetun ristiin lattialle, kämmenet lusikkana, sormet kuin eloton hämähämähäkki. Asento on Notre Damen hirviö, Quasimodo. Tunnen sen. Suoristan selkäni.

Opettajat seisovat huoneen keskellä. Heidän läsnäolonsa on vankka ja rauhallinen. Istun reunalla, suoraan miesopettajaan päin. Naisopettaja katsoo naisiin päin. Opettajilla on valkoiset viltit päällä.

Vasemmalla puolella lattian poikki ulottuu rivi naisia, alle kolmisenkymmentä. Oikealla puolella on yhtä monta miestä. Järjestys on symmetrinen ja harkittu. Tämän salin ulkopuolella erottelu on yhtä näkyvää. Miehet ja naiset syövät, lepäävät ja liikkuvat omilla erillisillä alueillaan. Ilmapiiri on turvallinen.

Katson intialaista miesopettajaa. Hän skannaa katsellaan tuimasti huonetta kuin terminaattori. Silti siinä on ystävällisyyttä ja pehmeyttä, joka saa tuntemaan itsensä nähdyksi. Toinen opettaja, joka työskentelee naisten kanssa, muistuttaa minua Sigourney Weaverista elokuvassa Alien. Ehkä hän taistelee omien hirviöiden kanssa?

Tulin tänne rauhottumaan ja ottamaan selvää itsestäni. Vuosien ajan olen ollut kiireinen opintojen ja työn parissa. Olen treenannut habaa ja loogista ajattelua.

Nyt käännän huomion sisäänpäin ja terävöitän mielen. En hyppää ajatuksesta toiseen enkä hukkaa itseä niihin. En muutu tunteikseni ja anna niiden ottaa valtaansa. Sen sijaan yksinkertaisesti tarkkailen.

Tarkkailussa ei ole kyse siitä, että irrottaudun tunteistani. Kyse on asenteesta, jolla hyväksyn sen, mitä tapahtuu juuri nyt minussa. Kyse on todellisuuden hyväksymisestä sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin toivoisin sen olevan. Se on tuomitsematonta, uteliasta ja avointa asennetta.

Annan esimerkin. Ajatukset ovat kahvia ja keho on muki. Mukissa lukee ”osta bitcoinia”, joka on jatkuva muistutus siitä, että bitcoinin vaihtelevan hinnan tavoin ajatukset ja tunteet muuttuvat ylös alas. Ostakaa bitcoinia, boikotoikaa keskuspankkeja, voimaannuttakaa taloudellista yksilönvapauttanne! Nyt eksyn selvästi aiheesta. (Toisaalta, bitcoin on aina ajankohtainen aihe.)

Mukissa muodostuvat kuplat, jotka ovat silmälle näkymättömiä, edustavat tiedostamatonta mieltä, ajatuksia ja tunteita. Vasta kun ne murtautuvat pintaan, ne tulevat näkyviin ja tietoisiksi. Jos sekoitat jatkuvasti kahvia tai liikutat jatkuvasti mukia, häiritset mieltä. Pysähtyminen, rauhoittuminen, hiljentyminen.

Keskityn hengitykseeni. Se on ankkuri läsnäoloon. Tämä on Ānāpānaa. Hetken kuluttua siirryn skannaamaan kehoani ja seuraamaan tuntemuksia. Tämä on Vipassanāā. Lopuksi Mettāā. Siinä keskitymme myötätuntoon itseämme ja muita kohtaan.

Hengittäessäni huomaan, että on vaikeaa määritellä mitään selvää kehostani. Kaikki tuntuu pinnalliselta ja utuiselta. Sydäntä särkee. Tuntuu kuin jokin tiukka ja periksiantamaton lonkero tarttuisi minuun. Mitä enemmän katson sitä, sitä enemmän se sattuu. Se ei tunnu hälvenevän, se ei mene pois. Mene pois! En tykkää tästä olosta. Ehkä se on surua?

Viime viikon väsymys ja kiire takertuvat minuun. Olen uupunut. Vihaan väsymystä. Keho ei suostu rauhoittumaan. Rauhoitu! Hengitys on epätasaista ja pinnallista.

Ehkä se johtuu siitä, että sain potkut neljä kuukautta sitten. Kesä- ja heinäkuu olivat sekamelskaa. Kaikki on pilalla, pelkkää paskaa tilalla. Ei ole mitään rutiinia. On vain loputon “deathscrollaus” ennen nukkumaanmenoa ja myöhään herääminen. Eihän tästä tule mitään. En pysty edes nostamaan penkistä 120 kiloa. Nyt kamppailen 80 kilon kanssa. Ketuttaa.

Selkää särkee. Kopioin vieressä olevaa vaaleahiuksisen tytön asentoa: siirryn polvilleni, jalat lattiaa vasten, pakarat kantapäiden päälle ja niiden väliin tyyny. Huh, nyt ei enää satu selkä!

Kuulen vaatteiden pehmeää kahinaa. Ei kuulosta siltä, että kellään on mukavaa.

Kaiuttimista kuuluu rauhallinen, laulava ääni. Se alkaa hitaasti ja harkitusti, ja sitten se venyy hellittämättä. Sanat toistuvat? Laulu laahaa. Se tuntuu loputtomalta. En pysty keskittymään. Nyt rauhallisuus hänen äänessään ärsyttää minua. Taas ketuttaa. Yhtäkkiä gongi laulaa aamiaista, mikä saa minut uskomattoman tyytyväiseksi.

Polvet ovat täysin tuhoutuneet. En pidä polvistani. On vaikea nousta seisomaan. Minulla on jo nälkä. Sanoinko jo, että ketuttaa?

Yö on paksun pimeä, enkä vaivaudu katsomaan. Tai ehkä en halua katsoa. Kylmyys leikkaa kaiken läpi, ja kaipaan lämpöä ja unta. Huoh. Huokaus. Hoh-hoijaa.

Syömme puuroa ja leipää. On maapähkinävoita, mansikkahilloa, rusina-luumukastiketta, siemeniä, voita, hedelmiä, pikakahvia, teetä, hunajaa. Puuro on suolaton.

Ruokala vilisee meteliä. Tuolit raapivat lattiaa. Joku sekoittaa pikakahviaan liian rajusti kolistaen mukia. Ilma on jännittynyt ja levoton. Kaikilla tuntuu olevan kiire, vaikka ei ole mitään syytä olla eikä mitään paikkaa missä pitäisi olla. Lapioin ruoan alas, mutta vatsaa alkaa jyskyttää. Olen levoton.

Palaan omaan huoneeseeni. Se on paljas ja eloton. Nurkissa on kaksi sohvaa ja sänkyä, ja ikkunan vieressä pöytä ja tuoli. Ei muuta. Seinät kaikuvat hiljaisuudesta. Tämäpä vasta askeettista.

Kämppäkaveri Joel haukottelee aivan kuten minäkin. En oikeastaan tunne häntä, eikä siihen ole mahdollisuutta. Emme saa puhua, katsoa toisiamme tai edes elehtiä. Emme saa kirjoittaa muistiinpanoja, masturboida tai venytellä. Toisaalta en tutustuisi häneen masturboimalla kuten bonobot. Nämä ovat retriitin säännöt.

Joel on oppinut joogaopettajaksi Balilla. Seuraan hänen esimerkkiään, kun hän tekee venytyksiä. On mukava jakaa tämä hänen kanssaan.

Joelilla on rauhallinen ja ystävällinen katse. Hänessä on jotain, joka tuntuu maadoittuneelta. Hän näyttää pitävän pastellin turkoosista. Hän on kiipeilijä, leveällä selällä, viiksineen, pitkine hiuksineen, hymyryppyineen ja kirkkaine silmineen. Hän on sellainen ihminen, joka säteilee positiivista energiaa, jatkuvaa ilon pörinää. Se on hänelle vaivatonta, kuin hän olisi aina hyvällä tuulella.

Menemme meditoimaan salille.

Aloitan pään kohdalta ja siirryn hitaasti alaspäin tutkien pala palalta jokaisen ruumiinosan tuntemuksia. Kasvoissa kutisee ja tekisi mieli raapia. Tarkkailen miten tuntemus muuttuu. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun näin tapahtuu, mutta tällä kertaa jokin tuntuu erilaiselta.

Avaan silmät ja yllätyksekseni näen hämähäkin ryömimässä poskilla. Hänellä on joku Mission Impossible kesken. Yritän tarjota sille käden, mutta se hyppää pois. Poimin sen varovasti lattialta ja yritän viedä sen ulos huoneesta, mutta se vastustelee ja ei suostu lähtemään. Annan sen olla. Me emme saa satuttaa eläviä olentoja retriitin aikana.

Tunnen kireyttä kurkussa ja kipua rinnassa. Olen paennut tätä kipua yli vuoden ajan. Se alkoi kun erosin ja tukahdutin surun tunteet. En halunnut enää itkeä. Kosketan sitä hennosti ja näen sen tummansinisen läsnäolon. Tämä on uutta?

Huomaan hengitykseni. Siinäkin on jotain outoa. Hengitys liikkuu hyvin pinnallisesti sisään ja ulos. Pysyn siinä hetken.

Sitten, ilman varoitusta, se syöksyy päälle kuin hyökyaalto. Hengitys syvenee asteittain: pallea, vatsa, keuhkot ja sitten kurkku. On kuin saisin happea avaruudessa.

Yksi syvä henkäys vapauttaa kahleet. Keho tärisee, vapisee, värähtelee pohjasta ylöspäin. Ainostaan painovoima antaa vakautta. Kyyneleet putoavat herkeämättömästi, mutta kukaan ei näe minun myrskyä.

Aistin hiljaisen hyväksynnän sävyn. Se on kuin pehmeä oivallus, ikään kuin näkisin vihdoin totuuden omasta olemassaolostani, surun, joka on aina ollut olemassa. Annan sen olla ja en pakene sitä. Annan sille tilaa.

Tämän täytyy olla myötätuntoa suruani kohtaan. Kuin tapaisi vanhan ystävän, jonka olen aina tuntenut, mutta ketä en ole koskaan todella syleillyt. Tervehdin sitä pehmeästi: Hei, rakas.

Tajuan olleeni julma itselleni. It’s me, hi. I’m the problem, it’s me (I’m the problem, it’s me).

Pikkuserkku kerran esitti minulle kysymyksen:

Oletko ankara itsellesi, Ville?

Tuolloin en kyennyt ymmärtämään kysymystä. Älyllinen kilpi suojeli minua tunteilta. On myös vaikea koskettaa tunteita, kun on kiire ja jatkuvasti häiriötekijöiden pommittamana. Emme pysähdy tarpeeksi pitkäksi aikaa havainnoidaksemme sitä, mitä syvällä sisimmässämme todella tapahtuu.

Kun olin seitsemänvuotias, iskä sanoi minulle, että ajattele ennen kuin toimit. Äiti sanoi useasti, että olen naiivi. Nii naiiv! On selvää miksi olen aina janonnut olla älykkäämpi.

Olen painottanut ajattelua liikaa. Akateemisen maailman kylmä ja analyyttinen löyhkä on luonut ajatuksista rouskuttavan kriittisen hampaan. Olen asettanut älyllisen ajattelun etusijalle, purkamaan ja ymmärtämään mieltä logiikan ja järjen kerroksissa. Samalla olen kuitenkin jättänyt huomiotta pehmeän tunnepuolen minussa—tunteet, joita en ole juuri tunnustanut.

Maailma opettaa meitä ajattelemaan, ei tuntemaan. Tunteet ovat heikkoutta. Itkeminen on kiellettyä. Filosofia ei tutki tunteita. Terapia on nössöille. Politiikassa ei ole tilaa tunteille. Naiset ovat hysteerisiä. Työelämässä tunteet ovat epäammattimaisia. Johtajuus on rationaalisuutta, ei empatiaa.

Koulu ei opeta tuntemaan, eivätkä kaikki vanhemmatkaan osaa opettaa tunnetaitoja. Huomaan nyt, miten olen jättänyt tietyt tunteet huomiotta suurimman osan elämästäni. Himoan iloa ja hylkään surun.

Jos en pysty kuuntelemaan itseä ja olemaan rehellinen, miten voin kuunnella muita ja olemaan heille rehellinen?

Myrsky on laantunut, ja alan hymyillä, sillä siinä hetkessä on jotain hiljaista onnellisuutta ja keveyttä. Lonkeromainen kipu joka ennen painoi on poissa. Tunnen itseni optimistiseksi ja positiiviseksi, syleillen tätä ohikiitävää hetkeä kaikessa rauhassa. On lounaan aika.

Sää on tänään kaunis. Viimeiset kyyneleet kuivuvat auringon lämpimän syleilyn alla. Sen säteet suutelevat ihoani.

Syksyn värit ympäröivät minua, ja vaahtera hehkuu oranssin ja kullan sävyissä.

Ilmassa on hiljaisuutta, ja ihmiset kävelevät hitaammin, melkein kuin aika olisi hidastunut. Olemme etanoita. Levottomat lokit ovat lentäneet pois.

Ja silti, siitä huolimatta ajatukset harhailevat taas. Huomaan pohtivani uraa: mitä minusta tulee isona. Noh, mietitään sitä. (Eli ei mietitä.)

Ajatukset ovat koko ajan tehtävähakuisessa työssä—deadlinejä, kokouksia, tehtävälistoja ja aikatauluja. Mutta kun seison tässä syyspäivän hiljaisuuden ympäröimänä, mietin: Onko elämässä todella kyse vain tästä? Olla tehokas? Tuskin elämässä on kyse olla tehokas tai todellakaan mikään kilpailu.

Lounaan jälkeen kävelen takaisin huoneeseen. Kuulen Joelin pehmeitä askelia kaukaa. Se muistuttaa iskää, kun hän haki minut iltapäiväkerhosta kun olin seitsemänvuotias. Joel virnuilee taas…

Menemme molemmat päiväunille. Peitto ja tyyny tuntuvat niin pehmeiltä.

Herään orgasmiin.

Häpeä valtaa kehon ja hämmennys mielen. Näkikö Joel sen? Uni oli selvästi pornografinen. Epämukavuuden tunne asettuu syvemmälle sisimpääni.

Ehkä ei olekaan yllätys, että uni on vaeltanut näin. Olen puolet elämästäni käyttänyt pornoa keinona turruttaa tunteet, joita en osaa kohdata. On helpompaa vetäytyä siihen onttoon tilaan, jossa mikään ei voi satuttaa, jossa minun ei tarvitse tuntea. Anhedoniaa. Kuin masennuslääkkeet.

Porno on riippuvuus, tuttu paikka, joka lupaa helpotusta, mutta jättää minut kyvyttömäksi elämään todella. Pelkään omia tunteita, itse elämän raakaa olemusta. Tämän hetken hiljaisuudessa tunnen vain inhoa itseä kohtaan. Leukaani särkee, koska puristan hampaita yhteen.

On kuin Inside Out -hahmot olisivat jääneet loukkuun sumuisen lasin taakse, vaimeina ja irrallisina, yrittäen päästä ohjauspaneeliin.

Kun psykologini kysyy minulta, miltä minusta tuntuu, niin juuri sillä hetkellä en tunnu saavan mitään irti. Se turhauttaa minua ylenpalttisesti.

Kerran pääsin vapaaksi pornosta. Lopetin sen kun aloin meditoida monta, monta vuotta sitten. Silloin todellisuus selkeni ja herkistyin kaikelle. Se tuntui supervoimalta.

Mutta se ei kestänyt kauaa. Lopetin meditoinnin kun työt alkoivat. Kaikki verhoutui jälleen hämärään, tummiin sävyihin ja epätarkkoihin ääriviivoihin. Olisi kuin maailma olisi ollut paksun sumun peitossa. Ei se ole masentavaa, mutta vain harmaata.

Nyt on vaikea olla itsessä. Sitten muistan pikkuserkun neuvon:

Anna itsellesi rauhassa aikaa saapua ja asettua retriitille, vaikka se jatkuisi retriitin viimeiseen päivään asti 🙏🏻💛

Olen liikuttunut ja kiitollinen. Tunnen herkkyyttä ja pehmeyttä. Kiitos.

Meditaatio jatkuu.

Salin takaosasta kaikuu aivastus ja säpsähdän, vaikkakin hiljaa, ikään kuin se olisi lempeä aaltoilu hiljaisuudessani. Ovi aukeaa ja tuuli tempaisee sen terävällä pamauksella kiinni. Ääni yllättää minut, ja hetken ajan tunnen ärtymystä. Mutta sitten sali rauhoittuu vähitellen. Vaatteiden kahina häviää, liike lakkaa.

Tutkin varovasti kehoani. Selkää sattuu. Siellä on tympeä särky, joka on muistutus jostain painavasta. Jalat ovat puutuneet ja niska on kireä, sillä ne kaikki tekevät kovasti töitä pitääkseen minut pystyssä.

Kun pahin kipu häviää, toinen kipu siirtyy esiin. Aivan kuin toinen vaiva olisi odottanut siivillä valmiina ottamaan vuoronsa. Siis yksi kipu häviää ja toinen ottaa sen paikan? Tämä tuntuu loputtomalta kierrolta. Sangen mielenkiintoista!

Hoksaan, että voin saada omasta kivusta myötätunnon voimaa. Asennoidun kipuuni pehmeällä äänellä: voi sinua raukkaa. Herkkyys ilmestyy ja pystyn jatkamaan kehoni tutkiskelua kivusta huolimatta.

Nyt tapahtuu jotain. Kasvot sulavat, aivan kuin ne olisivat nousseet esiin Matrixiin. Tunnen viiksien juuret, pienet halkeamat päänahassa ja nenässä, silmien painon, ja leuan jännityksen, joka pitää suun kiinni. Parran kasvu kutittaa.

Tunnen painetta korvissani, ja heikko ilmavirta hipoo korvakäytäviä jatkuvana kuiskauksena. Sieraimet lainehtivat, työntäen värähtelevää ilmavirtaa sisään ja ulos. Aistin auringon vaihtelevan lämmön pilvien ja verhojen takaa.

Niskan yläosan lihakset tulevat näkyviin ja rentoudun. Nyt pää tuntuu kuin se kelluisi vapaasti hartioillani, ajelehtisi merellä, hengityksen rytmin kevyesti keinuttamana.

Sydämen syke viipyy heikosti, mutta kun keskityn, tunnen miten se ohjaa kehoa ja liikuttaa sitä arvaamattomassa harmoniassa hengityksen kanssa. Hengitys ja sydän sykkivät yhdessä tanssissa, ja keho heiluu niiden mukana.

Jatkan selkärankaa pitkin alas ja huomaan, että voin halutessa saada aikaan kylmiä väreitä, aivan kuten pikkuveljeni. Yllättävää.

Minulla ja veljellä on ollut epätasaiset suhteet, ja tämä ajatus saa minut apeaksi. Toivon, että välillämme voisi olla paremmin.

Siirryn olkapäille. Ne tuntuvat leveiltä, vahvoilta ja vakailta. Ne suojelevat minua, mutta ne myös painavat, aivan kuin minua rasittaisi näkymätön taakka. Vuosien ajan olen treenannut kehoa olemaan vahvempi ikään kuin peittääkseen ja harhauttaakseen kipua, jota kannan sisällä.

Hauikset ovat kiinteät ja tunnen veren virtaavan kämmeniin. Sormia kihelmöi kuin ilotulitus, ja ne herättävät muistoja, sekä julmia että kauniita.

Muistot tuovat kyyneleitä: Olen ollut julma veli, ja se sattuu. En voi pysäyttää kyyneleitä. Sisällä on julmuutta, kylmää ja pimeää, täynnä pelkoa. Se vetää minut raivon mustaan aukkoon. Täällä on pimeää. Minua pelottaa. Keho jähmettyy, ja kuulen vain sydämen sykkeen. En ole koskaan ennen ollut täällä ja en tiedä mitä tehdä.

Vähitellen tunne laantuu. Kyyneleiden kuivuessa alan nähdä kauneuden käsissäni: olen halannut tiukasti, hieronut ja silittänyt selkää, koskettanut toisen helliä poskia, antanut lämpöä, ja pitänyt kädestä kiinni.

Minussa on molempaa: julmuutta ja myötätuntoisuutta. Ihmiset tekevät loppujen lopuksi virheitä. Me olemme lapsia aikuisten saappaissa.

Myös vanhemmat tekevät virheitä. He tekevät parhaansa niillä tiedoilla, joita heillä on. Lapsen tarpeet voivat olla niin voimakkaita ja vaativia, ettei niitä voida koskaan täysin täyttää.

Mutta kun aika on oikea, sekä vanhempi että lapsi, voivat kokoontua yhteen ymmärryksen ja myötätunnon äärelle ja alkaa parantaa sitä mitä teki toiselle väärin. Antaa anteeksi.

Jatkan tuntemusten seuraamista. Huomaan itkeväni enemmän. Se ei ole surun itkua, vaan kiitollisuuden. Olen kiitollinen niistä ihmisistä, jotka ovat antaneet minulle rakkauttaan.

Kiitän vanhempia turvallisesta kodista, jonka he antoivat minulle lapsena.

Annan heille anteeksi heidän tietämättömyydestään.

Näen heidän menneisyyden taisteluiden painolastin, joka on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Näen miten paljon surua he kantavat. Kaipaan jättää jälkeeni vielä paremman maailman, sellaisen, jossa ei kaikua väkivaltaa. Tekomme kaikuvat ikuisuuteen.

Rakastan vanhempiani ja veljeäni. Rakastan itseäni. Tunne on niin voimakas, että se tuntuu pyyhkäisevän minut mukanaan, joten poistun salista ja astun ulos. Tunteiden tulva jatkuu armottomana.

Lyödän pellon reunalta puun, jonka alle istun. Tunnen kuinka puun jämäkkyys antaa turvaa. Kyyneleet valuvat vapaasti, kun katselen järveä. Sen rauhallinen läsnäolo rauhoittaa minua ja tarjoaa hiljaista lohtua.

Joku kävelee ohi. Huomaako hän että itken? Sitten tajuan, ettei minun tarvitse olla mitään muuta kuin oma itseni. Minun ei tarvitse huolehtia mitä he ajattelevat itkusta. Voin yksinkertaisesti olla.

Gongi soi jälleen: on aika meditoida.

Vaahterasta on pudonnut puolet lehdistä.

Siirryn lähemmäs puuta, ja huulilta pääsee pehmeä hihitys. Poimin varovasti yhden lehden oksasta ja asetan sen varovasti maahan. Hihihihi. Kikatan hiljaa, koska en halua kenenkään muun huomaavan pientä hetkeäni, vaikka niin salaa toivonkin. Tunnen keveyttä sisälläni. Olen hulvaton, ajattelen. Ainakin joskus.

Katselen järveä. On niin siistiä, että tulin tänne. Kaikki eivät uskalla tehdä tätä. Lapsen lailla katson maata, etsien neliapiloita. Löydän ötököitä, sieniä, ja tallottua ruohoa. Nopeutan tahtia, sillä meditaatio odottaa.

Meditoin.

Sisäinen lapsi herää lempeästi. Sen uteliaisuus on raakaa ja tuomitsematonta. Tuntemukset alkavat nousta tietoisuuteen. Mutta silti ajatukset ottavat hallinnan. Ei se haittaa. Mieleni on täynnä luovaa energiaa, täynnä ideoita ja intohimoa, joita haluan tutkia myöhemmin. Ette koskaan arvaa mitä kohtaan? Bitcoin. Noh, ei vaiskaan: Toivoisisin myös joskus tekeväni terapiatyötä. Kaikki aikanaan.

On iltaoppitunnin aika.

Asetun mukavaan asentoon, kuten Titanicissa, ”piirrä minut kuin yksi ranskalaisista tytöistäsi”.

Peppua kutisee: tuntuu kuin joku katselisi minua. Teenkö jotain väärin?

En voi olla katsomatta. Näen kuinka lyhythiuksinen vapaaehtoisohjaaja tuijottaa minua kuin “bombastic side-eye”. Yhdellä rohkealla eleellä hän kehottaa minua nousemaan seisomaan. Hänen kätensä liikkuvat ylös, aivan kuin pitelisi tissejä ilmassa.

Nopealla ja kömpelöllä akrobatialiikkeellä minun jalat ja vartalo kohoavat ylös. Häpeän ryöppy pyyhkäisee päälle. Alkukantaiset matelija-aivot ovat heränneet pakenemaan. Olipas se pelottavaa. (Retriitin lopussa hän kertoo minulle, että se oli hänen retriitin kohokohta.)

On viimeisen meditaation aika.

Aloitan Ānāpānalla, siirtyen Vipassanāān ja päättyen Mettāān-rakastavaan ystävällisyyteen, joka kietoo kaiken yhteen. Siinä harjoitan tarkoituksella myötätuntoa itseä ja muita kohtaan: Rakastan itseä ja muita rakkaitani. Kiitollisuuden ja lämmön aalto täyttää kehoni. Leukapieliä sattuu mukavasti.

Poistun salista, ja näen, että hämähäkki on eloton. Voi parkaa.

Ulkona, raikkaassa kuunvalossa, vaahtera seisoo paljaina, ja sen lehdet ovat hajallaan maassa.

Kaikki muuttuu. Anicca.

Kylmä tuulenvire sivelee kasvoja ja saa minut aaltoilemaan. Tunnen, kuinka ilman rapeus asettuu otsaryppyihin. Tuuli kuiskii pitkien, kiharien hiusten läpi.

Elämä kantaa minua eteenpäin. Tunnen sen. On katkeransuloista lähteä. Ilmapiiri on niin lämmin ja tervetullut kuin itse maailman syleily.

Suloisimmatkin hetket menevät ohi. Hetket tulevat ja menevät. Voimme vain katsella, olla rehellisiä itsellemme ja olla läsnä niille, jotka ovat ympärillämme. Jakakaamme sisällämme olevaa rakkautta ja tehkäämme mitä voimme juuri tässä ja nyt.

Kohti suurempaa rakkautta.

ville.