Let's Talk with Otso Lauerma ft. Joonatan Laato

16 min lukuaika · English / Suomi

Otso Lauerma.

Otso Lauerma on ystävämme. Haastattelimme häntä Joonatanin kanssa kahdesti: ensin juuri ennen kuin hän lähti kymmenen päivän hiljaiseen vipassana-meditaatioretriittiin, ja uudelleen heti hänen palattuaan. Molemmat keskustelut kuvattiin kuntosalilla, laitteiden ja painojen ympärillä. Kysymykset alla ovat Villen ja Joonatanin, ja loput Otsoa.

“Se on kuin puron lorina, tai kaivo, josta virtaa vettä syvältä alta. Pieni liplatus, joka elää siellä koko ajan.”

Ville: Mitä odotuksia sinulla on, jos retriitillä ei tapahdu mitään?

Otso: Jos retriitillä todella ei tapahtuisi mitään, olisin kyllä hieman pettynyt. En ajattele, että minulle pitäisi tulla mitään suuria oivalluksia siitä, miten maailma toimii tai miten minä toimin.

En olisi pettynyt siitä, etten pääsisi kiinni itse metodiin. Luulen, etten olisi siitä mitenkään surullinen, vihainen tai pettynyt.

Oletan, että päätyisin silloin tutkiskelemaan pelkästään omia ajatuksiani. Luulen, että kymmenen päivää pelkkää itsensä kanssa istumista on varmasti jollain tapaa hedelmällistä, riippumatta siitä, pääseekö tuollaiseen metodiin kiinni vai ei. Minun on vaikea uskoa, että mitään ei tapahtuisi.

Joonatan: Varsinkin tällaisessa ylistimuloidussa maailmassa, jossa hiljaisuus on aika harvinaista ylellisyyttä.

Ville: Mitä tekisit, jos tulisit retriitiltä ihan samanlaisena kuin nyt olet?

Otso: Se riippuu vähän siitä, miten määrittelee sen, mikä ei muutu. En ajattele, että retriitti avaisi minulle välttämättä mitään uusia ovia sisäisiin kysymyksiin. En myöskään odota, että tästä tulisi sellainen juttu, että haluaisin edes meditoida sen jälkeen itsekseni. En usko, että harmittaisi kovin paljon, jos vipassana ei olisikaan minun juttuni.

Joonatan: Tämä olisi paljon mielenkiintoisempi kysymys, jos sinulla olisi joitain suuria mielikuvia, jotka voisivat murentua. Mutta olet jotenkin liian maadoittunut. Olet jotenkin liian valmis ja avoin jo itsellesi, kokemuksillesi ja omille ajatuksillesi.

Ville: Oletko meditoinut ennen?

Otso: En mitenkään metodisesti, mutta joitain tietoisen läsnäolon hengitysharjoituksia. En mitenkään pitkäjänteisesti, vaan hetkiä kerrallaan, siellä täällä. Esimerkiksi Wim Hof -harjoituksia olen tehnyt jonkin oppaan mukaan. Vanhassa älykellossani oli hengitysharjoitusominaisuus, jota käytin. Sitten kello loppui ja sen paristo kuoli, eikä sitä voinut vaihtaa.

Joonatan: Häiritseekö sinua olla hiljaa? Jos tulee hiljainen hetki, alkaako se rasittaa? Kaipaatko jotain ärsykettä, pakkoa laittaa musiikkia soimaan, avata YouTube-video tai selata Instagram Reelsejä?

Otso: Tuo osuu kyllä täysin kohdalleni. Se on jotain, mistä moitin itseäni melko usein: kuuntelen musiikkia koko ajan tehdessäni jotain, tai taustalla pyörii jokin YouTube-video samalla, kun yritän keskittyä johonkin muuhun. Se on eräänlainen huono tapa, josta silti nautin. Siitä huolimatta pärjään mielestäni hiljaisuudessa todella hyvin. Vaikka olen jonkun seurassa, en koe hiljaisia hetkiä läheskään niin kiusallisina kuin moni muu tuntuu kokevan. Saatan itsekin maata sängyssä, tuijottaa kattoon ja ajatella, että minulla on hienoja ajatuksia. On jännittävää vain keskittyä siihen, mitä päässä tapahtuu.

Joonatan: Mitä tarkoitat jännillä ajatuksilla? Lähteekö jotkin ajatuskelat pyörimään?

Otso: Kyllä. Yleensä joku ajatus lähtee liikkeelle ja saattaa sitten haarautua eri suuntiin. Joskus se palaa takaisin. Pidän todella paljon siitä, kun on hiljaista eikä ympärillä ole ärsykkeitä: silloin saan seurata ajatuksenjuoksua, vuorotellen analysoida ja päätellä asioita, ja vuorotellen vain jäädä ihmettelemään. Käsittääkseni tämä on kuitenkin täysin eri asia kuin mihin vipassana-harjoituksessa pyritään. Jos siinä tavoitteena on aidosti tyhjä mieli, se on varmasti hyvin uusi kokemus, jos sen saavuttaa.

Ville: Onko sinulla jotain sellaista, mitä tulisi ikävä kymmenen päivän aikana? Mitä sinua tulee ikävä?

Otso: Ihmisiä varmaan. Ihmisiä. Pidän ajoittain yksinäolosta ja välillä jopa erakoitumisesta, mutta palaan aina siihen, että tarvitsen ihmisiä elämääni. Se on varmaan ensimmäinen asia, jota tulisi ikävä. Tulee varmaan ikävä myös pelkkää ajatusten kirjoittamista. Alkuun ajattelinkin, että totta kai otan jonkin muistivihon mukaan, mutta ohjeistuksessa sanottiin, että kaikki sellainen pitää jättää pois. Aluksi se harmitti, mutta luulen, että se on parhaaksi.

Ville: Muistat kyllä kaiken, mitä käyt siellä läpi.

Otso: En muista!

Ville: Muistat, muistat.

Joonatan: Kyllä, voin sanoa, että sen muistaa. Mutta tuollaisessa kirjoittamisessa, ainakin omien kokemusten kirjoittamisessa, voi olla se vaara, että ottaa liikaa kantaa siihen, mitä kokee. Päättää liian tietoisesti, että tämä kokemus oli tällainen tai tuo kokemus oli tuollainen, vaikka sisällä voi tapahtua ja muuttua asioita, eikä ole välttämättä varma, mistä on kyse. Toinen vinkki, joka kannattaa pitää mielessä, on se, ettei retriitiltä palattua kannata heti olla varma siitä, mitä on kokenut. Ei kannata heti todeta, että koin tämän ja tämän ja tämän, että minulla oli tällainen ja tuollainen kokemus, koska mieli ei ole vielä ehtinyt ymmärtää kaikkea.

Ville: Voin vahvistaa tämän. Olen käynyt siellä neljä kertaa, ja joka kerta sama juttu: kolme kuukautta paluun jälkeen huomaan ajattelevani, että ehkä sitä olisi pitänyt miettiä vielä kerran.

Joonatan: Mieli on niin herkkä, niin muokattavissa, niin altis ja valmis tarttumaan uusiin ajatuksiin.

Otso: Hyvä pointti kirjoittamisesta. Nautin kirjoittamisesta todella paljon. Minulla on sellainen olo, että löydän sitä kautta järkeä ajatuksistani ja saan paremmin kiinni asioista. Kirjoitan, katson sitä, ja muokkaan sen todeksi. Ajattelen, että saan sillä tavalla jossain vaiheessa ajatukseni siististi nippuun. Sen jälkeen minulla on sellainen olo, että pääsen sen kautta kiinni jonkinlaiseen todellisuuteen itsessään.

Joonatan: Yksi kysymys, joka tuli mieleeni: jos pitäisi kuvailla mielesi taustaääntä, ei mitään ajatusketjuja, ei mitään sanoja, ei mitään mielikuvia, vaan pelkkä taustahäly, mitä se olisi?

Otso: Osaan sanoa sen jotenkin vain metaforisesti. Se on kuin puron lorina, tai kaivo, josta virtaa vettä syvältä alta. Ei kuitenkaan konkreettisesti: en kuule mitään muuta kuin pienen tinnituksen, mutta pieni liplatus elää siellä koko ajan. Jossain määrin melko vilkas taustaääni.

Ville: Oletko sellainen ihminen, joka miettii enemmän tulevaisuutta vai menneisyyttä?

Otso: Nykyään enemmän tulevaisuutta kuin menneisyyttä. Nuoruudessa pohdin menneisyyttä joskus jopa vellomiseen asti. Mutta nykyään olen ehkä enemmän kiinni tulevaisuudessa tai tässä hetkessä. Haluaisin ajatella olevani paljonkin läsnä tässä hetkessä, mutta rehellisesti sanottuna en aina ole.

Mutta juuri se kirjoittaminen ja ajatuksenjuoksu: saan sillä tavalla liplatuksen jäädytettyä hetkeksi. Silloin minulla on sellainen olo, että voin oikeasti ymmärtää ajatuksiani, että ne tulevat jotenkin todemmiksi sen sijaan, että hyppisivät koko ajan eri paikkoihin. Osittain kyse on myös siitä, että rationalisoin luonteenomaisesti omaa ajatteluani: otan joitain ajatuksia sillä perusteella, että tämä johtuu tästä ja tästä, tai että tämä on pätevä, koska tämä ja tämä, ja hylkään osan. Tämä oli nyt tällainen ajatus, joka minulla on, ja se tulee kyllä jostain todellisesta paikasta, mutta sitä ei kannata ottaa liian vakavasti.

Joonatan: Kuulostaa siltä, että otat kuitenkin aika paljon kantaa omiin ajatuksiisi. Arvotat niitä: tämä on tätä ja tuo on tuota, tällä on tietty painoarvo ja tuolla toinen. Tämä on järkevä ajatus, ja tuo taas on turha ajatus, tai hyvä ajatus, tai huono ajatus.

Ville: Onko näin? Arvotatko ajatuksia?

Otso: On. Näin se mielestäni on. Se painottuu hyveisiin, joita haluaisin nähdä itsessäni: millainen ihminen haluaisin olla. Niitä tukevat ajatuskulut ja tunteet otan paljon pätevämpinä kuin sellaiset, jotka eivät tue sitä. Rationalisoin siis todella paljon ajatuksia ja arvotan niitä. Juuri kirjoittaminen on tapa, jolla koen ajatusteni, analyysieni ja arvojeni muuttuvan paljon konkreettisemmiksi. Kun saan laitettua sen paperille, katson sitä, ja se on siinä, ja voin todeta, että tämä lause on totta.

Ville: Teetkö päiväkirjaa?

Otso: Kyllä, säännöllisen epäsäännöllisesti. Vuorotellen joko niin, että kirjoitan 45 minuuttia aamukirjoituksia, tai niin, että minulla on jokin asia mielessä ja kirjoitan siitä aiheesta, tai sitten ihan vain lyhyitä pätkiä kesken päivän. Vaihtelee vähän. Kirjoittaminen on todella mielekästä siinä mielessä, että kirjoitan asioita ja voin katsoa ja todeta itselleni, että tämä lause pitää paikkansa. Tämä kuvastaa jotain, mihin uskon.

Päässäkin muovaan ajatuksia samalla tavalla, sillä ajattelen usein hyvin kielellisesti. Pidän sanoista, pidän siitä, että teen asioista lauseita, esimerkiksi toteamuslauseita. Se, mikä lause on totta ja mikä ei, on osa samaa arvottamisprosessia. Suurin kunnia, jonka voi jollekin antaa, on todeta, että tämä pitää paikkansa.

Joonatan: En halua olettaa mitään, mutta kuulostaa siltä, että haet mielellesi paljon kiintopisteitä itsesi ulkopuolelta. Peilaat itseäsi tekstin, ajatusten, ajatuskehien, arvojen tai tapahtumien kautta. Yritätkö asettaa mielesi johonkin tiettyyn perspektiiviin?

Otso: Minusta tuntuu, että kaikenlainen abstraktio sinänsä usein jotenkin turhauttaa. Tuntuu, että haluaisin saada selkeyttä ja konkretiaa.

Joonatan: Että tämä johtuu tästä, ja että tämä tunne johtuu tuosta.

Otso: Ajattelen juuri näin. Jos minulla on ahdistunut olo tai jokin muu tunne, käsittelen sitä usein niin, että koetan hakea sille eri syitä.

Joonatan: Jos sillä tunteella on jokin merkitys, sitä sietää helpommin. Silloin on helpompi istua sen tunteen kanssa.

Otso: Jos päädyn esimerkiksi siihen lopputulemaan, että ahdistukseni johtuu siitä, että minusta tuntui, että joku katsoi minua oudosti aiemmin tänään, totean, että tämä voi olla totta, ja luultavasti onkin totta, että joku katsoi minua oudosti. Mutta sitten totean myös, ettei tälle kannata antaa kovin suurta painoarvoa: tämä on oikeasti aika mitätön asia. Se on prosessi, jonka kautta ikään kuin juttelen omalle tunteelleni ja totean, ettei tämä ole niin iso juttu kuin miltä tuntuu. Sen jälkeen tuntemus on helpompi riisua.

Joonatan: Sitten tunne on helpompi käsitellä, kun sen sanallistaa.

Otso: Jos tunteet ovat todella vahvoja ja niissä on jotenkin mukava vellota, saatan antaa niiden pysyä abstraktimpina. Mutta yleensä, kun käsittelen tunteita, konkretisoin niitä ja vedän tällaisia yhteyksiä asioiden välille.

Ville: Huomaan, että sinulla on todella hyvä ote siihen, mitä mielessäsi tapahtuu. Sinulla on kirkas mieli: näet ja tunnistat sen, mitä mielessäsi liikkuu. Ne eivät ole vain häilyviä asioita, jotka häviävät ja menevät ohi. Sinulla on vahva ajatusmaailma.

Otso: Tosi kiva kuulla. Se on jotain, mitä olen melko tietoisesti kehittänyt, ja josta olen omalla tavallani aika ylpeä. Mutta huomaan nyt, kun selitän tätä teille auki ja te olette enemmän tai vähemmän vain tyhjiä tauluja, jotka kuuntelevat.

(naurua)

Otso: Huomaan, että alan nyt itsekin pohtia, että mitä jos tämä ei olekaan ainoa oikea tapa käsitellä omia tunteitani. Mitä jos antaisinkin niiden olla abstraktimpia? Mitä silloin tapahtuisi? En tiedä. Vieköhän se sellaiseen suuntaan? Vaistoni sanoo, ettei vipassanassa ole kyse siitä, että etsitään sisäisiä syyseuraussuhteita tai konkretisoidaan asioita, vaan pikemminkin siitä, että istutaan oman pään ja kehon sisällä, ja annetaan asioiden pyyhkiytyä pois ja rauhoittua jollain tasolla.

Joonatan: Minusta tuntuu, että tunteidenkäsittely on usein aika sellaista, että olemme elämässä selviytyneet tiettyyn pisteeseen asti niillä työkaluilla ja pelimerkeillä, joita meillä on, ja joita tunteidenkäsittelymme on nyt tai tulee olemaan kymmenen vuoden päästä. Se on kuitenkin vain yksi tapa tehdä se. Se saa ehkä vähän erilaisia sävyjä ja perspektiiviä ajan myötä, mutta aika usein teemme sen juuri niillä pelimerkeillä, jotka olemme siihen mennessä oppineet, ja joiden kautta osaamme samaistua tunteisiin tai ymmärtää itseämme.

Otso: Voi hyvin olla, että koen tämän omaksi hyväksi tavakseni juuri siksi, että se toimii minulle. Olen työskennellyt sen kanssa, ja se on se, mihin oletusarvoisesti palaan. Se ei välttämättä ole sen parempi tai huonompi kuin mikään muukaan tapa, mutta se on minulle jollain tasolla ominainen. Tämä on yksi positiivinen odotus, joka minulla on. Pidin siitä, mitä sanoit väreistä: siitä, että jokin voi värittää suhtautumistani itseeni, omaan tunnemaailmaani tai kehollisuuteeni. Sitä tavallaan odotan. Kun puhutaan odotuksista, odotan en niinkään sitä, millainen väri siihen tulee tai muuttuuko se paljon, vaan sitä, että löytäisin jotain erilaista kuin mitä olen omasta arjestani löytänyt. Se on sellainen odotus.

Joonatan: No, jos ei ole koskaan ollut kymmenen päivän retriitillä, niin pian tietää, millaista se on. Tästä tuli jo kaksikymmentä minuuttia.

Ville: Vau.

“Kyllä meditaatiolla on paikka elämässäni.”

Joonatan: Noniin, terve Otso!

Otso: Terve Jonttu ja Ville. Terve terve!

Joonatan: Tulee heti sellainen esiintymisvibes kun tulee kameran eteen.

Joonatan: Sä oot nyt yrittänyt meditoida. Onks ollu hauskaa?

Otso: Kyllä. Se on ollut hauskaa, mutta on pakko sanoa, että viikon sisällä into on vähän hiipunut. Pitkälti sen takia, että kotiin tultiin isolla innolla: “nyt kymmeneltä nukkumaan, herätys kuudelta, meditointi, sitten sali ja muuta”. Asun kumppanin kanssa… Vielä.

(naurua)

Otso: Tuli vahvaa painetta, että kumppani haluaa viettää yhteisiä iltoja mun kanssa, mikä on ihanaa. Olen nukkunut pidempään, enkä ole ehtinyt aamulla meditoida. Meditointi on nyt paljon epäsäännöllisempää, mutta se on silti pysynyt mukana.

Joonatan: Onko kyse siitä, että olet tehnyt sitä käytännössä vähemmän, että istunnot ovat lyhentyneet, vai siitä, että keskittyminen itse tekemiseen on ollut vaikeampaa?

Otso: Varmaan vähän kaikkea näistä. Ensimmäisen viikon aikana meditoin tunnin joka aamu, nyt vähän vähemmän. Olen löytänyt pieniä välejä missä meditoida 20-30 minuuttia kerrallaan.

Joonatan: Joo, ja on ihan hyvä suhtautua ilman tuomitsemista. Toki istuminen ja kärsivällisyys itseä kohtaan auttavat paljon, mutta ajattelen, että tärkeämpää on lopulta oppia olemaan läsnä arjessa. Vaikka tunnin istuminen voisi tukea sitä, tärkeintä on löytää niitä läsnäolon hetkiä aika ajoin.

Ville: Sanoit ennen retriittiä, että “jos siellä ei todella tapahtuisi mitään, olisit vähän pettynyt”. Tapahtuiko siellä mitään? Oletko pettynyt?

Otso: En. En oikein tiedä mitä tapahtui, mutta ei mitään superradikaalia. Ei ainakaan siinä mielessä, jota silloin ajattelin. Radikaalein huomio oli lähinnä se, että yläselän ryhti parani, ja muutamia muita fysiologisia muutoksia. Kyse oli enemmän jännästä oman olemisen tutkimisesta ja tekemiseen keskittymisestä kuin mistään suurista oivalluksista siitä, miksi kaikki on niin kuin on. En silti ollut pettynyt, vaikka mitään suurta napsahdusta tai oivalluksen hetkeä ei tullut.

Ville: Sanoit, että “pärjäät hiljaisuudessa hyvin ja saatat maata sängyssä ajatellen hienoja ajatuksia”. Miten hiljaisuus tuntui kymmenen päivän ajan ilman ulkoisia ärsykkeitä?

Otso: Yllättävän mukavalta. Välillä se saattoi turhauttaa, esimerkiksi ruokailussa, kun oltiin muiden osallistujien kanssa pienessä tilassa: silloin teki mieli jutella, kommentoida jotain tai kysyä kuulumisia, mutta ei voinut. Huomasin, että ne hetket saivat ajatukseni alkuun laukkaamaan aika kovaa. Luovuin siitä ajatuksesta huomatessani, että se vei keskittymiskykyä pois salista. Loppua kohden niistä hetkistä, joissa ei tietoisesti meditoinut, tuli jopa vähän tylsiä. Hiljaisuuden kanssa pärjäsin kaiken kaikkiaan oikein hyvin.

Vaikeinta oli oikeastaan se, ettei saanut katsoa muita kohti, ja se, että kaikki puhe ja sanaton viestintä olivat kiellettyjä. Siitä tuli välillä vähän antisosiaalinen olo, esimerkiksi kun joku piti minulle ovea auki ja käänsi sitten katseensa pois. Mutta hiljaisuus sinänsä oli ihan mukavaa.

Joonatan: Kestikö totutella siihen sosiaaliseen dynamiikkaan, ettei kukaan anna mitään sosiaalista vastetta?

Otso: Pari kolme päivää meni, mutta kun kaikki muutkin tekivät samaa, se helpotti oloa huomattavasti.

Joonatan: Miten koit sen muuten? Tuntuiko silti sosiaaliselta, kun on ihmisten ympäröimänä, vaikka siitä puuttuvat vahvimmat viestinnän elementit?

Otso: Se oli joka tapauksessa eri asia kuin olisi ollut oikeasti yksin. Kokee kantavansa itseään tietoisemmin, kun muita ihmisiä on ympärillä. On myös turvallisempi olo: jos tulisi joku hätä, ei olisi täysin yksin.

Joonatan: Se on kyllä tosi hyvä pointti. Ihmisten pelkkä läsnäolo lisää siis tavallaan henkilökohtaista tietoisuutta itsestä. Aika huomattavastikin…

Ville: Sanoit, että “kuuntelet musiikkia ja katselet videoita taustalla koko ajan, vaikka pärjäät hiljaisuudessakin hyvin”. Haluatko tuoda ne tavat takaisin arkeen, vai onko jotain muuttunut?

Otso: Jos olen hyvin ärsykerikkaassa ympäristössä, esimerkiksi ihmiset hölöttävät ympärillä tai muuta vastaavaa, tykkään edelleen laittaa jotain soimaan kuulokkeista taustalle.

Mutta en koe mitään pakottavaa tarvetta palata sellaiseen arkeen, missä toinen ja kolmas monitori on auki ja videota pyörimässä koko ajan.

Joonatan: Subway surfer päällä.

Otso: En ole ehkä ollut maailman pahin esimerkki tästä, mutta sen verran, että se on jotenkin ärsyttänyt minua itseänikin. En näe tarvetta ajaa itseäni tietoisesti siihen suuntaan.

Joonatan: Noh, miten koet? Onko Otso antanut oikeita vastauksia?

Ville: Oikeita?! Ihan omia vastauksia.

(naurua)

Joonatan: Kuinka monta pistettä opettaja antaa?

Ville: Nooh, katsotaan sitten kun pisteet on laskettu!

Joonatan: Noh, so far so good!

Ville: Oliko sinulla ikävä ihmisiä?

Otso: Oli, kyllä. Mutta ei niin, että olisi ollut paha ikävä. Ihmisiä tuli kaivattua lähinnä ilon kautta: ajattelin, etten malta odottaa arkeen palaamista ja näiden ihmisten näkemistä uudelleen. Ei niinkään sillä ajatuksella, että jokin olisi rikki, koska joku ei ole läsnä. Enemmänkin kaipasin eri ihmisiä myönteisen odotuksen kautta.

“Kehotietoisuus on kyllä korostunut.”

Ville: Sanoit, että mielesi taustaääni on kuin pieni liplatus, puron lorina, jota voi seurata makuulla hiljaa ollessa. Miten se näyttäytyi siellä?

(naurua)

Otso: Voi ei… Liplatus oli kyllä minun arkkivihollaiseni. Liplatusta koko ajan, joka suuntaan. Kuulin sitä koko ajan hiljaisuudessa, ja sitä koetti joko rauhoittaa tai kasvattaa, mutta se pysyi siellä koko ajan. Välillä se on kuin kosken pauhu, välillä hiljaisempi.

Kuudentena päivänä yritin uida sitä vastavirtaan, mutta siitä ei tullut mitään: se oli paljon vahvempi kuin meikäläinen. Olen jotenkin päässäni yhdistänyt esimerkiksi jatkuvan mediavirran juuri tähän liplatukseen, mutta siellä käsitys pikemminkin vahvistui siitä, että tämä on enemmän minun ominaisuuteni kuin ympäristöni ominaisuus: aivoissa vain liplattaa.

Varsinkin, kun ympäristö oli niin täysin vapaa ulkoisista ärsykkeistä. Sitä ei siis voinut selittää millään ulkoisella. Ehkä se on vain minua?

Joonatan: Mitä se jatkuva mediavirta on sinulle yleensä tarkoittanut? Onko se muuttunut jotenkin?

Otso: En tarkoita sillä niinkään sitä, että kuuntelisin musiikkia tai katselisin videoita, vaan pikemminkin jatkuvaa ärsyketulvaa yleisemmin. Esimerkiksi tilannetta, jossa istun yliopistoporukan kanssa kuuntelemassa tosi mielenkiintoista keskustelua vierestä, mutta en pysty keskittymään siihen kunnolla. Tai sitä, että joku nykäisee hihasta, tai puhelimeen tulee viesti, tai mitä tahansa tällaista: kaikkea ulkoista, mikä voi kääntää huomion johonkin suuntaan.

Joonatan: Tuntuuko mediavirta nyt jotenkin erilaiselta?

Otso: En ole suhtautunut tähän kovin tietoisesti, mutta huomaan, että paluun jälkeen olen alkanut tehdä jotain, mitä en tehnyt ennen: suljen mielessäni läppärin ja käännyn vaikka sen ihmisen puoleen, joka tulee juttelemaan. Karsin näitä ärsykkeitä nyt melko ronskisti. En enää yritä liikaa tehdä montaa asiaa samaan aikaan.

Ville: Joonatan sanoi silloin, että “olet liian maadoittunut, liian valmis omille ajatuksillesi”. Tuntuiko edelleen, että olit alusta asti maadoittunut? Voisitko avata, millä tavalla?

Otso: Minusta tuntuu, ettei se ole muuttunut. Moni sellainen asia, jonka liitän omaan mielenvakauteen, tuli esiin myös näissä tekniikoissa: ne tuntuivat todella helpoilta ja luontevilta. Esimerkiksi se, ettei koskaan täysin tartu mihinkään tunteeseen pysyvänä, vaan tarkkailee sitä vaiheena, joka menee ohi. Kaikki tämä tuntui todella luontevalta ja helpolta itselleni.

Pääasiassa kyse on kuitenkin siitä, että kehotietoisuus on korostunut, mitä en aiemmin ollut juuri harjoittanut: se, että tiedostaisi kaikkea, mitä kehossa tapahtuu. Esimerkiksi viime viikonloppuna olin Oulussa improvisaatioteatterifestivaaleilla, ja huomasin todella hyödylliseksi sen, että meditoin ennen esitystä. Olen jotenkin tietoisempi siitä, että elän enemmän täällä, mikä on jotain, mitä olen viime vuosina ajatellut paljon enemmän.

Improvisaatiossa liittyy paljon siihen, että päässä keksitään jokin suhde tai tarina, ennen kuin ehtii reagoida siihen, mitä keho oikeasti antaa. Nykyään ajattelen sitä enemmän niin, että vastaus tulee täältä, kehosta, eikä päästä.

Ville: Sanoit, ettet odottanut vipassanan avaavan sinulle mitään uusia ovia sisäisiin kysymyksiin. Avautuiko sellaisia ovia?

Otso: En ainakaan löytänyt vielä kahvaa mistään ovesta. Voi olla, että siellä on jokin sisäänkäynti, mutta en löytänyt siihen vielä mitään avainta. Näen kuitenkin, että vipassana-meditaatio kokonaisuutena on ihan selkeä ja mahdollisesti hyvin hedelmällinen polku.

Ville: Seuraava kysymys… Sanoit, ettet rehellisesti aina ole läsnä hetkessä, vaikka haluaisit olla. Pysyitkö hetkessä paremmin retriitillä, ja olivatko ajatuksesi enemmän tulevaisuudessa vai menneisyydessä?

Otso: Pysyin useita hetkiä paremmin läsnä (naurua), mutta en kokonaisuutena: se oli tosi vaikeaa. Ajatukseni menivät paljon enemmän menneeseen, eri vaiheisiin omassa elämässäni. Jostain syystä ajatukseni pyörivät siellä paljon nuoressa aikuisuudessani. Tulevaisuuttakin tuli funtsittua välillä, mutta verrattain vähemmän.

Ville: Oliko mitään ahdistavia hetkiä?

Otso: Paria painajaista lukuun ottamatta, ei mielestäni ollut. Ensimmäisinä iltoina saatoin puoliksi hereillä hallusinoida, esimerkiksi istuessani meditaatiosalissa: pitkän viikon väsymys ja hirveä keskittyminen saivat aikaan sen, että näin jotain mitä ei oikeasti ollut siellä, ja kuulin jotain mitä ei sieltä kuulunut. Ei mitään mikä olisi rajusti ahdistanut, mutta sellaista joka saattoi säikäyttää todella voimakkaasti. Muuten minua ei siellä ahdistanut, ellei lasketa pientä arkistressiä, johon ajatukset aina välillä palasivat.

Ville: Ennen retriittiä puhuimme siitä, että meillä on tietynlaisia pelimerkkejä, joita olemme oppineet käyttämään tunteiden käsittelyyn. Löysitkö siellä uusia pelimerkkejä? Onko tunteiden käsittely muuttunut sen jälkeen?

Otso: Ehkä parempi asenne tällaisiin tilanteisiin, rauhallisuuden ja lempeyden kautta. Antaisin siitä kunniaa puoliksi itse tekniikalle ja puoliksi sille, että Goenkasta [vipassana-meditaation opettajasta] tarttui tietynlainen rentous, viisaus ja lempeys. Ei se täysin muuta kaikkea, mutta tuo mukanaan tietynlaisen rauhan.

Ville: Menisitkö uudelleen?

Otso: Voisin nähdä itseni menevän sinne uudestaan. En ole vakuuttunut, että esimerkiksi vuoden päästä, tai oikeastaan minään tiettynä ajankohtana… Mutta voisin nähdä itseni menevän sinne uudestaan! Sitä täytyy vähän miettiä ajan myötä. Luulen, että menisin ensisijaisesti istumaan, mutta miksei myös palvelemaan vapaaehtoisena.

Ville: Kun sanoit, ettet ollut varma, onko vipassana juuri sinun juttusi. Ovatko ajatuksesi muuttuneet sen metodin suhteen mitenkään? Olet kuitenkin meditoinut sen jälkeenkin, joten olet ehkä jo alkanut pitää siitä?

Otso: Joo, siitä on kyllä tullut minulle tärkeä. Jo kurssilla huomasi, että suhtauduin siihen tosissani: kun menin kotiin, pikkuveljeni kommentoi, että “sä oot oikeasti opiskellut siellä!” Olenhan istunut siellä nyt noin sata tuntia. Kyllä siinä oppii vahingossakin. Toisaalta halusinkin, että käytän ne kymmenen päivää keskittyen siihen työhön paremmin kuin että harhailisin ajatuksissani muualle. Se oli sillä tavalla hyvä ja motivoiva ympäristö oppimiseen.

Joonatan: Any last worms?

Otso: Last worms, brainworms…

Oli aika kiva päästä osallistumaan tähän reissuun. Ajattelen, että melkein mitä tahansa tällaista tekee, jos se on itselle täysin uutta, se on jo itsessään aika rikkaus. Pidän siitä hyvin paljon, että se avartaa omaa horisonttia ja maailmankuvaa: se nyt vähintäänkin on totta. Sen lisäksi koko kokemus on muutenkin aika hieno. Kyllä meditaatiolla on paikka elämässäni. Tähän mennessä olen huomannut sen hyväksi, ja epäilemättä näin on myös jatkossa.