Ville

Mitä tulee mieleen, kun ajattelet Suomen eduskuntaa? Riikka Purra huutamassa töihin? Vai kenties suuret antiikin kreikkalaiset pylväät, jotka pitävät demokratiaa pystyssä? Tuskin koskaan jälkimmäistä, elleivät ne löydä uutta väriä.

Syyskuun 2024 lopulla Elokapinan ja ruotsalaisen Återställ Våtmarker -ilmastoliikkeen aktivistit rohkeasti ja väkivallattomasti haastoivat näiden vallan symbolien merkityksen.[1]

Pylväiden värjäämistä on kutsuttu moneksi, mm.

Tämä on suora hyökkäys Suomen tasavallan demokratiaa ja parlamentarismia vastaan!

Kansalaisaktiivisuus ja mielenosoittaminen on oikein kannatettavaa toimintaa, historiallisen rakennuksen töhriminen ei.

Itseni tekisi mieli sanoa, että ollaan lähempänä lähes terroristisia keinoja.

Tällainen toiminta on täysin antidemokraattista ekoterrorismia. 

Pysähdytään kuitenkin hetkeksi miettimään, mitä tämä värjäys oikeastaan edustaa.

Se ei ollut sattumanvaraista ilkivaltaa, vaan tietoista, väkivallatonta kannanottoa, jolla pyrittiin kiinnittämään huomiota kiireelliseen asiaan – turvetuotannon tuhoisille vaikutuksille kosteikoille.

Kyse ei ollut niinkään omaisuuden turmelemisesta vaan pikemminkin sen uudelleenmäärittelystä, joka kehotti meitä pohtimaan uudelleen, mitä nämä symbolit merkitsevät meille ilmastonmuutoksen yhteydessä.

Muistia ja kulttuuria tutkiva Aleida Assmann sanoo, että yhteiskunnat valitsevat usein kulttuuristen symbolien avulla, mitä muistetaan ja mitä unohdetaan.[2] Nämä pylväät ovat siis osa kulttuurista kanoniaa. Haluamme muistaa kuinka ne edustavat vakautta ja hallintoa, ihanteita, joita olemme pitäneet arvossa vuosisadan ajan.

Kuitenkin jo pelkkä värjäys kyseenalaistaa tämän narratiivin.

Se katkaisee kollektiivisen muistimme ja kutsuu meidät tutkimaan uutta merkitystä – sellaista, jossa ympäristöoikeudenmukaisuutta korostetaan pikemminkin kuin ylläpidetään järkähtämätöntä perinnettä.

Pylväät eivät ole pelkkää graniittia, vaan elävä osa Suomen identiteettiä. Ne kuiskaavat tarinoita demokratiasta, mutta ne myös seisovat pystyssä ja hiljaa, kun maapallo lämpenee, kosteikot katoavat ja ilmastokriisi pahenee.

Muistomerkit eivät ole vain staattisia rakenteita, vaan ne osallistuvat aktiivisesti kansallisen identiteetin ja julkisen muistin rakentamiseen.[3] Niiden avulla poliittiset johtajat voivat edistää tiettyjä poliittisia tavoitteita ja vahvistaa auktoriteettiaan.[4]

Hallituksen nopea vastaus pylväiden puhdistamiseen oli monella tapaa tietämättömyyttä. Se oli byrokraattisten prosessien noudattamista, mielikuvituksetonta unohtamista.

Poistamalla värjäyksen hallitus pyyhki pois aktivistien luomat uudet merkitykset. Dialogin sijaan he vahvistivat auktoriteetin tunnetta, ikään kuin sanoakseen: ”Emme siedä toisinajattelua.”

Ympäristökatastrofin uhkaamassa maailmassa on ratkaisevan tärkeää luoda vuoropuhelun ja ymmärryksen kulttuuri sen sijaan, että tukahdutetaan äänet, jotka eivät ehkä ole vallitsevan tilanteen mukaisia.

Ja tehdään selväksi: tämä ei ollut väkivaltaa. Se oli väkivallatonta vastarintaa, jonka koko perusajatus on, että muutosta ei tehdä virallisten kanavien tai väkivallan kautta.[5] Muutos tapahtuu väkivallattomien taktiikoiden kautta, kuten liittojen lakot.

Aktivistit eivät tuhonneet omaisuutta, vaan he muuttivat sen viestiksi ympäristövastuullisuudestamme. Tämä teko voidaan nähdä rauhanomaisena kutsuna pohtia erilaista tulevaisuutta – sellaista, jossa myös kulttuuriset symbolimme ilmentävät taistelua ekologisen oikeudenmukaisuuden puolesta.

Mitä hallituksen olisi siis pitänyt tehdä?

Sotkun siivoamisen sijasta se olisi voinut ryhtyä keskusteluun. Kuvittele tilanne, missä hallitus olisi myötätuntoisesti tunnustanut aktivistien huolenaiheet ja ehkä jopa kutsunut heidät keskustelemaan ympäristöpolitiikkaa koskevista näkemyksistään. Tämä olisi voinut olla tilaisuus aitoon vuoropuheluun, ja hallitus olisi voinut osoittaa, että se kuuntelee ja haluaa toimia ilmastokysymyksissä. Nyt he vain vahvistivat auktoriteettiaan.

Aktivistien värjäys oli rohkea yritys muuttaa kertomusta passiivisesta tarkkailusta aktiiviseen osallistumiseen. Määrittelemällä näiden pylväiden merkityksen uudelleen he kehottavat meitä kaikkia miettimään uudelleen, mitä arvoja pidämme tärkeinä ilmastonmuutoksen edessä: Kiveä joka ei kiinnostanut ennen vai elämää?

---

Kirjallisuus

[1] Yle. (2024). Mielenosoittajat sotkivat Eduskuntatalon pylväät punaisella värillä https://yle.fi/a/74-20094839

[2] Assman, A. (2010). Canon and Archive.

[3] Forest, B. & Johnson, J. (2002). Unraveling the Threads of History: Soviet-Era Monuments and Post-Soviet National Identity in Moscow

[4] Bellentani, F. & Panico, M. (2016). The meanings of monuments and memorials: toward a semiotic approach.

[5] Aeinstein. (2024). 198 Methods of Nonviolent Action. https://www.aeinstein.org/198-methods-of-nonviolent-action/