Ville

Vuonna 2022 lähdin Suomen armeijan reservistä Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Tämä ajoitus oli sattumaa. Syy lähtööni ei liittynyt Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan, Suomen puolustus-strategiaan tai mihinkään välittömään ulkoiseen uhkaan.

Lähdin, koska olin uppoutunut rauhan tutkimukseen. Mitä syvemmälle menin, sitä enemmän kamppailin aikaisemman sotilasvalani ja kehittyvien uskomusten ja tietojen yhteensovittamisesta. Ja silti, vaikka olin ratkaissut päätökseni henkilökohtaisella tasolla, en pystynyt karistamaan ristiriidan tunnetta sisälläni. On outo, melkein tuskallinen tilanne pitää kiinni pasifistisesta vakaumuksesta, kun maailma ympärillä näyttää valmistautuvan sotaan.

Suomi suhtautuu puolustukseensa käytännöllisesti. Olemme pieni maa, ja meillä on pitkä yhteinen raja Venäjän kanssa. Suomen puolustusvoimat tekee pienestä maastamme ”liian kalliin valloitettavaksi”. Uskottavan puolustusvoimien, täynnä koulutettuja reserviläisiä, on tarkoitus saada sota tuntumaan niin kauhealta ajatukselta, ettei kukaan uskalla hyökätä. Tai näin ainakin ajatellaan.

Emme voi valita naapureitamme tai vaikuttaa heidän asioihinsa. Nyt, kun Suomi on osa Natoa ja naapurimme raivoaa vieressämme, kysymykset, joita ajattelin opintojen ohella – ”Voisinko koskaan viedä toiselta hengen?” – tulivat lähemmäs todellisuutta.

Pasifismin dilemma

Pasifistina oleminen vuonna 2024 tuntuu oudolta. Päädyt paradoksiin, jossa vastustat sotaa periaatteessa mutta elät maailmassa, jossa sodan uhka muokkaa lähes kaikkea ympärilläsi. En ole yksin tämän kanssa. Monet ihmiset, jotka minun laillani valitsivat täydennyspalveluksen tai siviilipalveluksen, tuntevat tämän kognitiivisen dissonanssin.

Torjumme väkivallan, koska se tuntuu pohjimmiltaan väärältä. Emme halua osallistua sotakoneiston toimintaan. Silti elämme maailmassa, jossa puolustautuminen on enemmän kuin abstrakti periaate – se on sisäinen tarve selviytyä.

Kysely, johon vastasi 95 henkilöä, jotka minun laillani valitsivat vaihtoehtoisen palvelun, paljastaa tämän ristiriidan syvyyden. Suurin osa, kaksi kolmasosaa, sanoi tehneensä sen vakaumuksellisista syistä.

Miksi valitsit täydennyspalveluksen? Voit valita useita syitä.

Useimmat meistä valitsivat tämän tien uskomustensa vuoksi. Ja silti, tässä kohtaa se repii meidät erilleen: jopa tämän ryhmän keskuudessa enemmistö on samaa mieltä siitä, että Suomi tarvitsee puolustusvoimat. Tässä kohtaa pasifismi viiltää syvälle. Jopa ne, jotka torjuvat väkivallan henkilökohtaisella tasolla, kokevat pakotetuksi tunnustamaan, että kun tilanne on vaikea, kansakuntamme saattaa tarvita aseellista suojelua.

Hyväksytkö Suomen puolustusvoimien olemassaolon?

Pasifismi vastaan realismi

Kun pommit putoavat ja ihmishenkiä murskaantuu, pasifismi tuntuu usein enemmän älylliseltä harjoitukselta kuin käytännölliseltä filosofialta. On helppo sanoa, että vastustaa kaikkea väkivaltaa – kunnes panssarivaunut vyöryvät rajan yli. Kun sota puhkeaa – kuten Venäjän hyökkäys Ukrainaan – mitä sitten? Voiko väkivallattomuudesta todella pitää kiinni, kun panoksena on elämä tai kuolema?

Monille pasifisteille kipu iskee kovimmin juuri tässä vaiheessa. Kun sota ei ole enää hypoteettinen vaan raakaa, välitöntä todellisuutta, ihanteet törmäävät suoraan todellisen maailman kärsimykseen. Otetaan esimerkiksi Ukraina. Jopa pasifistien keskuudessa ylivoimainen enemmistö – 81,9 prosenttia – tukee Ukrainan oikeutta puolustaa itseään aseilla.

Hyväksytkö sen, että Ukraina puolustaa maataan aseellisesti?

Siinä on järkeä. Kun joku murtaa ovesi, et vain istu siinä. Sinä pistät vastaan. Sodan hylkääminen on paljon vaikeampaa, kun vaihtoehtona on katsoa, kuinka koti, läheiset ja koko elämäntapa tuhoutuvat.

Tarkoittaako tämä siis, että pasifismi murenee paineen alla? En usko niin. Mutta se tarkoittaa sitä, että väkivallan hylkäämisen ydinuskomus joutuu repeämään ja koetukselle tavoilla, jotka tuntuvat syvästi huolestuttavilta.

Tuemme Ukrainan oikeutta puolustaa itseään, koska, no, mitä muuta vaihtoehtoa heillä on? Silti vatsassa kouristelee. Tämä dilemma ulottuu myös laajempiin kysymyksiin siitä, miten suhtautua sotiin, jotka eivät koske meitä suoraan. Pitäisikö Suomen esimerkiksi lähettää aseita Ukrainaan?

Onko mielestäsi oikein, että Suomen valtio lahjoittaa aseita Ukrainan armeijalle?

Mielipiteet jakaantuvat: noin puolet kyselyyn vastanneista vastasi kyllä ja oli sitä mieltä, että Suomen tulisi aktiivisesti tukea Ukrainan puolustusta. Merkittävä vähemmistö – noin kolmannes – sanoi kuitenkin ei, todennäköisesti siksi, että he pitävät tätä eräänlaisena eskalaationa, joka saattaa vetää Suomen syvemmälle konfliktiin.

Suomi ei ole juuri nyt sodassa, mutta lähellä ollaan – liian lähellä. Minua ja varmasti monia muitakin suomalaisia askarruttaa kysymys: Mitä jos Venäjä päättää hyökätä? Tarttuisinko silloin aseisiin? Pystyisinkö?

Mikäli Suomeen kohdistuisi samantyyppinen sotilaallinen hyökkäys kuin nyt Ukrainaan ja sinut määrättäisiin asepalvelukseen, tottelisitko?

Samassa tutkimuksessa vastaajilta kysyttiin, taistelisivatko he, jos Suomeen tehtäisiin Ukrainan kaltainen hyökkäys. Vain 9,6 prosenttia täydennyspalvelukseen osallistuneista vastasi kyllä. Yli puolet – 57,4 % – vastasi kieltävästi, ja kolmannes oli epävarma.

Ymmärrän tuon vastauksen. Jopa suoran uhan edessä on lähes mahdotonta sovittaa yhteen ajatusta aseisiin tarttumisesta niiden uskomusten kanssa, jotka saivat meidät alun perin torjumaan väkivallan.

Tämä on pasifistin dilemman ydin. Väkivallasta kieltäytymisen emotionaalinen painoarvo on valtava, mutta kun maa, perhe ja koko elämäntapa ovat vaakalaudalla, nämä uskomukset tuntuvat siltä, että ne revitään kappaleiksi. Kyse ei ole vain siitä, mitä tekisit, jos maahasi hyökättäisiin. Kyse on myös siitä, mitä nämä uskomukset merkitsevät, kun niistä kiinni pitämisen hinta on niin tuskallisen korkea.

Pasifismi ei ole heikko, se on haaste vallalle

Useimmat pasifismia vastaan esitetyt argumentit eivät kuitenkaan pidä. Ajatus siitä, että ”väkivalta on ainoa tapa pysäyttää paha”, yksinkertaistaa liikaa sodan sotkuista ja tuskallista todellisuutta. Toki, jos joku murtautuu kotiisi, ehkä taistelet vastaan. Mutta sodat eivät ole sellaisia. Ne ovat valtavia, järjestelmätason tapahtumia, jotka vaativat valtavia resursseja ja yhteiskunnallista tukea. Kyllä: tavalliset Venäjällä asuvat kansalaiset ja veronmaksajat ovat myös vastuussa Ukrainan sodasta.

Pasifistit eivät sano: ”Älkää tehkö mitään.” Me sanomme: ”Käytetään väkivallattomia taktiikoita, menetelmiä ja strategioita puolustusvoima-organisaation tasolla.” Lisäksi me kysymme: ”Miksi näitä konflikteja ylipäätään tapahtuu?”

Jos seuraava sota halutaan estää, meidän ei vain pitäisi valmistautua siihen vaan myös ymmärtämään sen juuria, jotka synnyttävät sitä. Hitler tai Putin ei vain ilmestynyt yhdessä yössä; hän oli ja on sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten haavojen tulos. Jos hänen kaltaisiaan ihmisiä todella halutaan pysäyttää, ratkaisu on puuttua järjestelmiin, jotka ylipäätään luovat tällaisia johtajia. Kun luodit lentävät, isompi taistelu on jo hävitty.

Ja sitten ruma totuus: väkivalta harvoin toimii niin kuin luulemme. Sotatoimet jättävät syviä arpia. Se tappaa siviilejä, tuhoaa yhteisöjä, eikä useinkaan saavuta kuvittelemaamme selkeää ja puhdasta ”voittoa”. Ajatelkaa Irakia tai Afganistania. Vuosikymmeniä kestänyt sota, lukemattomia ihmishenkiä menetetty, ja mitä sillä todella saavutettiin?

Toisaalta väkivallattomuus ei ole vain kädestä pitämistä ja ”Hakuna matata” -laulua. On ollut monia konflikteja ja liikkeitä, jotka kohtasivat raakaa sortoa, mutta onnistuivat silti turvautumatta väkivaltaan. Itse asiassa väkivallattomat liikkeet ovat usein menestyksekkäämpiä pitkän aikavälin poliittisen muutoksen saavuttamisessa kuin sotaisat yhteenotot. Väkivalta saattaa vaikuttaa nopealta ratkaisulta, mutta pitkällä aikavälillä se harvoin tuottaa tulosta.

Pasifismi uhkaa meidän instituutioita

Tässä kohtaa asiat muuttuvat mielenkiintoisiksi. Pasifismia ei tutkita eikä sitä puolusteta, vaan se pikemminkin hylätään ja marginalisoidaan. Sillä on paljon tekemistä vallan kanssa.

Pasifismi uhkaa juuri niitä järjestelmiä, jotka nojaavat väkivaltaan. Hallitukset, armeijat ja koko sotateollisuuskompleksi ovat panostaneet ajatukseen, että väkivalta on välttämätöntä. Jos ihmiset alkaisivat omaksua väkivallatonta vastarintaa, nämä järjestelmät kohtaisivat valtavan haasteen. Miksi? Koska väkivallattomuus ei kyseenalaista vain tietynlaista voimankäyttöä yhdessä tilanteessa, vaan se kyseenalaistaa koko ajatuksen siitä, että valtioilla on väkivallan monopoli.

Hallitukset eivät pidä siitä. Ne luottavat siihen, että ihmiset uskovat, että voimankäyttö on joskus välttämätöntä järjestyksen ylläpitämiseksi, rajojen puolustamiseksi ja valvonnan ylläpitämiseksi. Siksi pasifismi ja erityisesti väkivallattomuus on usein sivussa – sitä ei pidetä vain epäkäytännöllisenä, vaan uhkana vallitsevalle tilanteelle. Jos ihmiset lakkaisivat uskomasta, että väkivalta on ratkaisu, he saattaisivat alkaa kyseenalaistaa myös muita valtiovallan muotoja.

Tämä näkyy akateemisessa maailmassa, jossa sotilasstrategiaa ja kansallista turvallisuutta kannattavat tutkijat saavat enemmän rahoitusta ja asemaa kuin väkivallattomuutta tutkivat tutkijat. Miksi? Koska armeijat, hallitukset ja puolustusalan yritykset ovat suurimpia tutkimuksen tukijoita. Niillä ei ole paljon kannustimia rahoittaa tutkimuksia, jotka vastustavat niiden olemassaoloa.

Ja tämä ajatus valuu jokapäiväiseen kulttuuriin. Mieti, miten sotaa kuvataan elokuvissa, televisiossa ja videopeleissä. Väkivalta normalisoidaan, jopa ihannoidaan. Sotamuistomerkit kunnioittavat sotilaita, ja kansallisilla juhlapäivillä juhlitaan sotilasvoittoja. Mikään tästä ei ole sinänsä huono asia, mutta se luo yhteiskunnan, jossa sota ja väkivalta ovat vain osa elämää. Viesti on seuraava: ”Näin maailma toimii. Totu siihen.”

Pasifismi haasteena status quolle

Loppujen lopuksi asia tiivistyy tähän: väkivalta ei ole väistämätöntä, eikä se ole aina paras ratkaisu. Pasifismi kyseenalaistaa rohkeasti oletukset, jotka ylläpitävät sotaa ja militarismia uskomuksissamme ja järjestelmissä, jotka hyötyvät väkivallasta.

Pasifismi on helppo kuitata epärealistisena tai naiivina, mutta historia kertoo toista. Väkivallattomat liikkeet ovat muuttaneet maailmaa.

Pasifismi ei tarkoita pään hautaamista hiekkaan. Kyse on siitä, että kohdataan väkivallan kovat totuudet ja kysytään: ”Voimmeko tehdä paremmin?” Vallankäyttöön kangistuneessa maailmassa pasifismin omaksuminen on radikaali mutta välttämätön kannanotto sitä käsitystä vastaan, että väkivalta on ainoa selviytymiskeinomme.

Muistakaamme: kuka loi pohjan ihmisoikeuksien julistamiselle toisen maailmansodan jälkeen? Pasifistit. He ymmärsivät, että todellisen ja kestävän rauhan on perustuttava oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon, ei vain konfliktien puuttumiseen.

Tämä yhteys resonoi syvästi pasifistien, aseistakieltäytyjien ja vaihtoehtoista palvelua suorittavien kanssa. Heillä saattaa olla vaikeuksia ilmaista vakaumustaan, mutta he tietävät vaistomaisesti, että rauha ja oikeudenmukaisuus kulkevat käsi kädessä. Puolustamalla väkivallattomia ratkaisuja he haastavat vallitsevan tilanteen ja näyttävät tietä kohti oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa.

---

Kiitos Timo Virtalalle datasta.
https://timovirtala.net/